Siitä on jo vuosia kun muutin kotoa pois. Silti sitä vaan muistaa jotain omien vanhempien sanontoja ja ilmeitä - ja mikä hauskaa, ehkä jopa yllättävää, niin sitä huomaa itsekkin toistelevansa Unnalle jotain ihan samoja asioita. Sanontoja ruokapöydässä ja nukkumaan mennessä.
Ja niin kai se on että sen lisäksi millaisen mallin vanhempamme antavat meille aikuisesta, antavat he kuvan myös vanhemmasta. Toisaalta ihan itsestään selvä ajatus, mutta tänään minä siihen kuitenkin havahduin.
Muistatko kun lapsena illoissa oli jotain taikaa, oli iltasatua ja laulua ja mitä kullakin. Ja koska ne olivat niitä kivoja juttuja, niin niitä olisi vain halunnut jatkaa, eikä käsite nukkumaan meno ajasta- ollut millään lailla järkevä, koska eihän silloin nukuttanut. Ainakaan omasta mielestä.
Unna on löytänyt saman ilon nyt:). Illat menevät nopeasti mutta uneen pääseminen tuntuu ylivoimaiselta pikku hyrrälle. "Isi, tule vielä tänne, minulla on asiaa....isi, miksi kaikki talot ei voi olla samanlaisia...isi minä toivon joulupukilta vaaleanpunaisen prinsessa linnan ja mekon ja kengät ja ja ja...isi voisitko vielä kerran tulla peittelemään...isi nähdään aamulla.." Juttua tulee kun pienestä matkaradiosta. Jostain sitä energiaa vaan tulee sopivasti tässä klo 21 pintaan.
Tänä iltana suurin huoli oli possusta joka oli hyllyssä "eihän se voi tuolla nukkua - anna se minun viereen" ja tämä siis juuri sillä hetkellä kun ehdin jo ajatella että no nyt se nukku-matti tuli.
Joskus sitä jopa hieman turhaantuu siihen ravaamiseen, mutta se hetki kun huoneesta kuuluu pientä tuhinaa ja maailman ihanin tyttö on rutistanut tyttö-kilpikonnan kainaloonsa - sillä hetkellä kaikki murheet katoaa. Ja jos jotain tässä maailmassa on täydellisen kaunista, on se nukkuva lapsi.
Mitähän tarinoita sinä kerrot huomen illalla?
-pjc-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti